.

Oon unelmoinu olevani joskus vaikka päivän yksin kotona tehden ihan omia juttujani mutta nyt kun muu perhe on huomenna lähdössä anopille niin olo ei olekaan odottava.Mummolaan on 30km matkaa ja jo nyt hirvittää ajomatka.Ei mitään loogista syytä siihen,uusi auto on kunnossa,tiet sulat,matka ei tuon pidempi,mies on hyvä kuski ja poikakin viihtyy kohtalaisesti puolen tunnin matkan mesomatta pahemmin.Silti maalailen kauhukuvia vesikierteet silmissä ja istuin sängyn vieressä kunnes lapsi nukahti vaikka yleensä livahdan omiin hommiini heti kun alkaa rauhoittumaan unille.Mietin kaikkia mahdollisia vaaranpaikkoja mihin lapsi itsensä voi saada eikä helpota edes se että mummolassa on isänsä lisäksi vahtijoina mummo,setä ja yläasteikäinen serkkutyttö.Ihan kuin oma läsnäolo automatkalla vaikuttaisi kolaririskiin tai mummolassa vahtisin sen tarkemmin kuin kotonakaan.Päinvastoin,siellä keskityn aina niin seurusteluun että lapsi oli viimeeksikin kiivennyt kirjoituspöydälle ja kai sen päällä olevalle hyllyllekin kun ilmaantui mummon ylähyllyllä säilyttämä herätyskello kädessään viereiseen huoneeseen.Varmaan hormonaalista tämä yliherkkyys mutta ihan mahdottoman vaikeaa irrottautua kummastakaan.Vai liekö vaikeus siinä että ohjaksista pitää päästää irti..Mitä ihmettä sitä yksin oikein tekee?Tuntuu että aina olis sata suunnitelmaa,joiden toteuttaminen vaatisi hetken omaa aikaa mutta mikään ei tunnu kovin tähdelliseltä nyt.Ehkä rentoudun kun ovat pääseet turvallisesti perille ja keskityn ompelemaan vanhoja pitsilakanoita yhteen pussilakanoiksi tai ompelen sitteriin uuden päällisen.Tai sitten tungen mukaan..